Alkamassa oli purjehdus kohti pohjoista napajäätikköä ja tavoitteena purjehtia Huippuvuorten ympäri. Ajatus muhi vuosikaudet, ensin jossakin alitajunnassa, josta se joskus väläyksenomaisesti käväisi pinnalla. Vihdoin se nousi päiväuniin ja kypsyi päätökseksi.
Matkaan pakotti seikkailunhalu, halu uskaltaa kokea jotakin harvinaista, uhanalaista, katoavaa ja vaativaa, sellaista josta voi aikanaan kertoa keinutuolissa lapsille ja lastenlapsille. Painava motiivi oli myös vuosi vuodelta henkilökohtaiseksi voimistunut murehtiminen pohjoisen luonnon peruuttamattomasta muutoksesta ilmaston lämmetessä. Se oli elämyksen ohella matkan merkitys minulle; halusin kohdata jääkarhut ennen kuin joutuisin hyvästelemään ne.
Valmiina lähtöön
Juhannusaattoiltana 2013 oltiinkin sitten siinä vaiheessa, että köydet irrotettiin Maritimin laiturista Lauttasaaresta. Polarview:n jääkarttojen mukaan kiintojää ylsi tässä vaiheessa Huippuvuorille asti. Onnistuisiko kiertäminen riippui jäätilanteen kehityksestä. Aiemmin sen kiertäminen ei ole ollut juurikaan mahdollista.
Vene oli sama 24 vuotta vanha Bavaria 300, jolla olin purjehtinut kaikki aiemmat matkat. Vanavettä oli piirtynyt Atlantille, Pohjanmerelle ja Itämerelle lahtineen yli 30.000 mailia, joista suurin osa Suomen rajojen ulkopuolella. Voisi sanoa, että sisäänajo oli tehty huolella ja luotin siihen varauksetta. Terveempi ajatus olisi tietenkin lähteä tällaiselle matkalle teräsveneellä, mutta sellaisen puutteessa oli tyydyttävä lujitemuoviseen ja oltava äärimmäisen varovainen. Ahtojäiden puristukseen ei voisi jäädä. Ennen lähtöä oli käyty läpi neljän kuukauden mittavat valmistelut ja ”Ruffe” oli päivitetty vaativan reissun mukaiseen kuntoon.
Uudet WB-Sailsin purjeet, Unikulman patjat (mikä raikas ero molemmissa alkuperäisiin ja reissussa virttyneisiin verrattuna!), lämppäri (maineeltaan toimintavarma Eberspächer) ja iso kasa elektroniikkaa (vaikka liki neljännesvuosisadan ikään ehtinyt vanhakin toimi vielä jotenkin) oli kannettu veneeseen ja asennettu paikalleen talven ja kevään mittaan. Moottori oli uusittu jo aikaisemmin. Kaikki paikat veneessä käyty huolella läpi ja mm. peräsimeen ja rikiin tehty pieniä mutta tärkeitä korjauksia. Ja kuten jokainen joskus veneenkunnostushommia tehnyt arvaa, töiden valmistuminen meni viime tinkaan.
Esa ja Mika, tuttu miehistö
Ensimmäiselle osuudelle Tromssaan sain matkaani Mikan, joka oli mm. mukanani ensimmäisellä Atlantin ylityksellä sekä alkumatkalle vahvistukseksi Esan, hänkin purjehtijakaveri aiemmilta matkoilta. Esa palaisi Visbystä takaisin töihin ja liittyisi uudelleen miehistöön Tromssassa.
Miehistö on sitä tärkeämpi, mitä vaativampi matka. Oikeastaan asia on niin, ettei miehistön suhteen ole varaa epäonnistua. Näiden molempien kanssa olin purjehtinut paljon ja pitkiä matkoja. Pienessä veneessä oppii tuntemaan toisensa, joten luotin heihin ehdottomasti. Ja oli hieno asia, että he lähtivät mukaan, joten luottamus oli nähtävästi molemminpuolinen. Vene ja miehistö olivat sataprosenttisessa kunnossa. Enää tarvittaisi vain hiukan onnea.
Autopilotin sisäänajo
Helsinki-Visby -väli meni mukavassa kelissä autopilotin kanssa puuhastellessa. Uusi ”Reiska” ei suostunut pitämään sille määrättyä kurssia millään ilveellä. Pitkällisten vianetsintöjen jälkeen tajusimme kokeilla kompassiyksikön siirtoa toiseen paikkaan, ja johan alkoi pelittää. Lukihan se tietysti ohjekirjassakin, että kompassi on sijoitettava riittävän etäälle muista laitteista.
Visbyhyn saavuttiin aamun sarastaessa. Vietimme kaupungissa reissun ainoan hellepäivän. Sen koommin shortseja ei sitten tullutkaan päälle puettua ennen kuin vasta kotimaahan palattua.
Heitimme Esan lentokentälle vierassataman laina-autolla, laittelimme vähän venettä, kävimme ruokakaupassa ja syömässä ja ajoimme veneen polttoainelaituriin vain huomataksemme, että asema oli kiinni. Polttoainetta saadaksemme piti soittaa aseman ovessa olevaan numeroon pyytääksemme asemanhoitajan paikalle myymään dieseliä varsin mojovaa lisämaksua vastaan.
Rutiinit vakiintuvat
Lopulta pääsimme kuitenkin merelle ja panimme vahdit pyörimään. Nyt purjehdus jatkuisi kahteen pekkaan. Päädyimme kolmen tunnin vahteihin, mikä osoittautui varsin toimivaksi systeemiksi, ja pidimme siitä kiinni koko loppumatkan. Kolmessa tunnissa ehtii saada jo jonkinmoiset unet, ja vastaavasti yksinäinen vahtivuorolainen saa aikansa kulumaan ja jaksaa pysytellä hereillä yön pitkinä tunteina.
Matka eteni mukavasti leppoisassa kelissä. Elämä veneessä asettui kolmen tunnin rytmiin, jolloin suurimman osan ajasta toinen nukkui ja toinen ajoi venettä. Toimiva autopilotti helpotti elämää eritoten tyynessä koneella ajaessa.
Itse olen jostakin syystä aina viihtynyt veneessä eikä yksinäisyys tai ikävystyminen ole ongelma. Maissa olen sosiaalinen, puhelias ja helposti ihmisiin tutustuva, mutta veneessä viihdyn erinomaisesti yksin tuntematta oloani yksinäiseksi. Maailma ympärillä muuttuu veneessä kokonaan toiseksi ja viihdyn siinä maailmassa oikein hyvin. Huvittaa joskus ajatus, että itse pysyn ennallaan ja koko maailma ympärillä vaihtuu ajoittain toiseksi.
Yksi asia, josta olemme aina pitäneet kiinni purjehtiessamme on kunnon ateria kelistä riippumatta. Niin nytkin. Kuten useasti tuppaa käymään muuten varsin yksitoikkoisessa päivärytmissä, tulee ateriasta päivän kohokohta. Sen valmisti kumpikin vuorollaan. Myös punaviinilasillinen tai pari kuului nyt vanhemmilla päivillä ruokailuun. Ja kun kokin etuoikeutena oli naukkailla lasillinen jo ateriaa valmistaessa, kokkivuoro ei missään vaiheessa tuntunut rasitteelta.
Poikkeama Bornholmiin
Ajatus oli purjehtia pitkiä osuuksia eikä kerätä satamia saati sitten maleksia niissä. Aikaa voisi sitten käyttää enemmän ennestään oudoissa paikoissa, perillä Huippuvuorilla ja uusilla vesillä Norjan pitkällä rannikolla.
Visbystä tähtäsimme suoraan Kööpenhaminaan, mutta Bornholmin tienoilla nousi jopa myrskylukemia hiponut vastatuuli. Purjehtiminen oli raskasta ja todella hidasta isossa vasta-aallokossa. Kun peräsimestä alkoi kuulua outoa kitinää, päätimme lopulta vilkkaalla väylällä laivoja väisteltyämme ja myrskyä päin puskettuamme kääntyä ja lasketella myötätuulessa Bornholmiin nukkumaan yön yli ja tsekkaamaan peräsimen, joka oli ykköshuolenaiheemme. Seuraavaksi päiväksi olisi taas luvassa sopivampaa keliä, joten käytännössä emme edes häviäisi kovin montaa tuntia. Turha siis riskeerata peräsimen kanssa ja kiusata itseään.
Ennusteet totetuivat, ja jatkoimme matkaa Bornholmin Rønnestä seuraavana iltapäivänä leppoisassa ja aurinkoisessa kelissä kohti auringonlaskua ja sen takana häämöttävää Köpistä. Peräsimestä emme onneksi löytäneet mitään huolestuttavaa, joten päättelimme kitinän johtuvan uusista laakereista, jotka eivät olleet vielä täysin asettuneet.
Sateinen Kööpenhamina
Aamun valjetessa näkyviin ilmestyi myös Juutinrauman silta ja muut Köpiksen maamerkit. Lentokoneet laskeutuivat jatkuvana virtana Kastrupin kentälle ylitsemme, kun purjehdimme vilkkaan laivaliikenteen seassa kohti Tuborgin tehtaan kupeessa sijaitsevaa Svanemøllen satamaa.
Satama löytyi, ja sieltä kelluva miehittämätön polttoaineasema, jossa päätimme tankata ennen laituripaikan etsimistä. Tankki saatiinkin lähes täyteen ennen kuin automaatti hotkaisi tukun seteleitä ja kieltäytyi jatkamasta yhteistyötä. Tappio jouduttiin täälläkin nielemään, sillä apua ei saatu vaikka yritimme soitella asemalta löytyneeseen numeroon.
Köpiksen vierailu ei siis alkanut hyvin. Laituripaikka saatiin sentään valtavassa marinassa aika läheltä satamakonttoria, joten ei muuta kuin satamamaksua maksamaan ja suihkuun mutta ärsyttävästi ensin korttiautomaatille suihkumaksukorttia lataamaan. Suomalaisia vierassatamia satamamaksuun sisältyvine suihkuineen ja saunoineen alkoi tulla ikävä. Kun vielä kelikin oli sateinen, julistimme Köpiksen vierailumme seuraavana iltana päättyneeksi ja suuntasimme kohti Tanskan salmia.
Tanskan salmissa
Suunnitelma oli purjehtia salmista läpi ja jatkaa suoraan Kattegatin ja Skagerrakin läpi Norjan rannikolle ja sitä seuraillen jonnekin Stavangerin-Bergenin korkeudelle. Ilmojen haltijat puuttuivat kuitenkin taas peliin. Helsingørin ja Helsinborgin välisestä kapeikosta selvittiin vielä yön pimeydessä mukavassa tuulessa erittäin vilkkaan laivaliikenteen seassa, mutta Kattegatille tultaessa alkoi tuuli yltyä. Eikä aikaakaan kun olimme taas puskemassa 18 m/s vastatuuleen.
Aallokko oli jyrkkää ja meno märkää ja epämukavaa. Matka eteni parin solmun vauhtia. Keikkumisen lisäksi sisällä oloa haittasi pilssiin jostain lorahtanut diesel, jonka yököttävä haju ei houkutellut nukkumaan saati kokkailemaan. Sisällä kajuutassa juolahti jopa mieleen ajatus, mitä hittoa minä täällä ihan vapaaehtoisesti teen. Vuosien varrella näin on aiemmin käynyt vain pari kertaa.
Yritimme nukkua ottaa vuorotellen avotilassa, mutta eihän siitäkään oikein mitään tullut siinä höykytyksessä. Väsymyksen lisäksi nälkä alkoi vaivata, eivätkä keksivarastokaan loputtomiin riittäisi. Oli siis jälleen aika tehdä ratkaisuja.
Vaihtoehtoina oli jatkaa tietämättä kauanko myrsky kestäisi tai ottaa jälleen lusikka kauniiseen käteen ja palata myötäisessä takaisin päin Helsingöriin, jonne pääsisimme noin viidessä tunnissa. Saman matkan taittamiseen toiseen suuntaan olimme käyttäneet koko pitkän yön ja aamupäivän. Oli ollut loputtoman turhauttavaa katsella yöllä yhtä ja samaa Kullenin niemenkärkeä tunnista toiseen veneen vieressä.
Päätös syntyi nopean pohdinnan jälkeen: uusi suunta kohti Helsingöriä, ja – jos löytyy – italialaista ruokaa pöytään illalla.
Perillä uupuneita purjehtijoita odotti perusteellinen haisevan pilssin siivous ja kauttaaltaan märän veneen kuivausurakka. Kantta huuhdelleesta aallokosta vettä oli tunkeutunut tuuletusventtiileistä myös sisätiloihin. Siivouksen jälkeen otettiin tirsat ja suunnattiin kaupungille etsimään italialaista ravintolaa. Helsingör yllätti, sillä se osoittautui mitä sympaattisimmaksi kaupungiksi. Löysimme myös torin laidasta vallan mainion pikku italialaisravintolan.
Taksikuskin suositus
Toisella yrittämällä Kattegatista selvittiin. Muutama ukkospuuska sattui kohdalle, mutta pääosin mentiin mukavassa kelissä. Päätimme vielä poiketa tutustumaan Kööpenhaminalaisen taksikuskin kovasti suosittelemaan Skageniin aivan Tanskan pohjoiskärjessä ennen kuin siirtyisimme Vuonojen maan puolelle.
Skagenia ravintola-aittoineen ja turistilaumoineen voisi luonnehtia tanskalaisten Hangoksi. Satama-altaat oli tungettu aivan täyteen veneitä, jotka satamapoika oli ohjannut tiukassa kurissa ja järjestyksessä oikeaan paikkaan. Meidät sijoitettiin laiturista katsoen neljänteen riviin, ja viereemme tuli vielä yksi saksalaisvene. Mainitsimme heille illalla, että olisimme aamulla lähdössä jatkamaan matkaamme arviolta kahdeksan maissa. No problem, kuului iloisten saksalaisten vastaus.
Itse emme ottaneet kellonaikaa niin kirjaimellisesti, vaan olimme vasta pikkuhiljaa laittelemassa aamukahveja kiehumaan kahdeksalta aamulla, kun satuin vilkaisemaan ikkunasta ulos ja näin saksalaiset pyjamissaan köydet kädessä kannella rivissä valmiina päästämään meidät lähtemään täsmälleen sovittuna ajankohtana. Ei siinä sitten muu auttanut kuin todeta, että tänään nautitaan meriaamiainen. Irrotimme köydet ja päästimme pojat takaisin nukkumaan.