in English

Huippuvuorilla
jääkarhujen vieraana

Seikkailija Ruffe purjehti ensimmäisenä suomalaisena lasikuituveneellä Huippuvuorten ympäri.

Alkamassa oli purjehdus kohti pohjoista napajäätikköä ja tavoitteena purjehtia Huippuvuorten ympäri. Ajatus muhi vuosikaudet, ensin jossakin alitajunnassa, josta se joskus väläyksenomaisesti käväisi pinnalla. Vihdoin se nousi päiväuniin ja kypsyi päätökseksi.

Matkaan pakotti seikkailunhalu, halu uskaltaa kokea jotakin harvinaista, uhanalaista, katoavaa ja vaativaa, sellaista josta voi aikanaan kertoa keinutuolissa lapsille ja lastenlapsille. Painava motiivi oli myös vuosi vuodelta henkilökohtaiseksi voimistunut murehtiminen pohjoisen luonnon peruuttamattomasta muutoksesta ilmaston lämmetessä. Se oli elämyksen ohella matkan merkitys minulle; halusin kohdata jääkarhut ennen kuin joutuisin hyvästelemään ne.

Valmiina lähtöön

Juhannusaattoiltana 2013 oltiinkin sitten siinä vaiheessa, että köydet irrotettiin Maritimin laiturista Lauttasaaresta. Polarview:n jääkarttojen mukaan kiintojää ylsi tässä vaiheessa Huippuvuorille asti. Onnistuisiko kiertäminen riippui jäätilanteen kehityksestä. Aiemmin sen kiertäminen ei ole ollut juurikaan mahdollista.

Vene oli sama 24 vuotta vanha Bavaria 300, jolla olin purjehtinut kaikki aiemmat matkat. Vanavettä oli piirtynyt Atlantille, Pohjanmerelle ja Itämerelle lahtineen yli 30.000 mailia, joista suurin osa Suomen rajojen ulkopuolella. Voisi sanoa, että sisäänajo oli tehty huolella ja luotin siihen varauksetta. Terveempi ajatus olisi tietenkin lähteä tällaiselle matkalle teräsveneellä, mutta sellaisen puutteessa oli tyydyttävä lujitemuoviseen ja oltava äärimmäisen varovainen. Ahtojäiden puristukseen ei voisi jäädä. Ennen lähtöä oli käyty läpi neljän kuukauden mittavat valmistelut ja ”Ruffe” oli päivitetty vaativan reissun mukaiseen kuntoon.

Uudet WB-Sailsin purjeet, Unikulman patjat (mikä raikas ero molemmissa alkuperäisiin ja reissussa virttyneisiin verrattuna!), lämppäri (maineeltaan toimintavarma Eberspächer) ja iso kasa elektroniikkaa (vaikka liki neljännesvuosisadan ikään ehtinyt vanhakin toimi vielä jotenkin) oli kannettu veneeseen ja asennettu paikalleen talven ja kevään mittaan. Moottori oli uusittu jo aikaisemmin. Kaikki paikat veneessä käyty huolella läpi ja mm. peräsimeen ja rikiin tehty pieniä mutta tärkeitä korjauksia. Ja kuten jokainen joskus veneenkunnostushommia tehnyt arvaa, töiden valmistuminen meni viime tinkaan.

Esa ja Mika, tuttu miehistö

Ensimmäiselle osuudelle Tromssaan sain matkaani Mikan, joka oli mm. mukanani ensimmäisellä Atlantin ylityksellä sekä alkumatkalle vahvistukseksi Esan, hänkin purjehtijakaveri aiemmilta matkoilta. Esa palaisi Visbystä takaisin töihin ja liittyisi uudelleen miehistöön Tromssassa.

Miehistö on sitä tärkeämpi, mitä vaativampi matka. Oikeastaan asia on niin, ettei miehistön suhteen ole varaa epäonnistua. Näiden molempien kanssa olin purjehtinut paljon ja pitkiä matkoja. Pienessä veneessä oppii tuntemaan toisensa, joten luotin heihin ehdottomasti. Ja oli hieno asia, että he lähtivät mukaan, joten luottamus oli nähtävästi molemminpuolinen. Vene ja miehistö olivat sataprosenttisessa kunnossa. Enää tarvittaisi vain hiukan onnea.

Autopilotin sisäänajo

Helsinki-Visby -väli meni mukavassa kelissä autopilotin kanssa puuhastellessa. Uusi ”Reiska” ei suostunut pitämään sille määrättyä kurssia millään ilveellä. Pitkällisten vianetsintöjen jälkeen tajusimme kokeilla kompassiyksikön siirtoa toiseen paikkaan, ja johan alkoi pelittää. Lukihan se tietysti ohjekirjassakin, että kompassi on sijoitettava riittävän etäälle muista laitteista.

Visbyhyn saavuttiin aamun sarastaessa. Vietimme kaupungissa reissun ainoan hellepäivän. Sen koommin shortseja ei sitten tullutkaan päälle puettua ennen kuin vasta kotimaahan palattua.

Heitimme Esan lentokentälle vierassataman laina-autolla, laittelimme vähän venettä, kävimme ruokakaupassa ja syömässä ja ajoimme veneen polttoainelaituriin vain huomataksemme, että asema oli kiinni. Polttoainetta saadaksemme piti soittaa aseman ovessa olevaan numeroon pyytääksemme asemanhoitajan paikalle myymään dieseliä varsin mojovaa lisämaksua vastaan.

Rutiinit vakiintuvat

Lopulta pääsimme kuitenkin merelle ja panimme vahdit pyörimään. Nyt purjehdus jatkuisi kahteen pekkaan. Päädyimme kolmen tunnin vahteihin, mikä osoittautui varsin toimivaksi systeemiksi, ja pidimme siitä kiinni koko loppumatkan. Kolmessa tunnissa ehtii saada jo jonkinmoiset unet, ja vastaavasti yksinäinen vahtivuorolainen saa aikansa kulumaan ja jaksaa pysytellä hereillä yön pitkinä tunteina.

Matka eteni mukavasti leppoisassa kelissä. Elämä veneessä asettui kolmen tunnin rytmiin, jolloin suurimman osan ajasta toinen nukkui ja toinen ajoi venettä. Toimiva autopilotti helpotti elämää eritoten tyynessä koneella ajaessa.

Itse olen jostakin syystä aina viihtynyt veneessä eikä yksinäisyys tai ikävystyminen ole ongelma. Maissa olen sosiaalinen, puhelias ja helposti ihmisiin tutustuva, mutta veneessä viihdyn erinomaisesti yksin tuntematta oloani yksinäiseksi. Maailma ympärillä muuttuu veneessä kokonaan toiseksi ja viihdyn siinä maailmassa oikein hyvin. Huvittaa joskus ajatus, että itse pysyn ennallaan ja koko maailma ympärillä vaihtuu ajoittain toiseksi.

Yksi asia, josta olemme aina pitäneet kiinni purjehtiessamme on kunnon ateria kelistä riippumatta. Niin nytkin. Kuten useasti tuppaa käymään muuten varsin yksitoikkoisessa päivärytmissä, tulee ateriasta päivän kohokohta. Sen valmisti kumpikin vuorollaan. Myös punaviinilasillinen tai pari kuului nyt vanhemmilla päivillä ruokailuun. Ja kun kokin etuoikeutena oli naukkailla lasillinen jo ateriaa valmistaessa, kokkivuoro ei missään vaiheessa tuntunut rasitteelta.

Poikkeama Bornholmiin

Ajatus oli purjehtia pitkiä osuuksia eikä kerätä satamia saati sitten maleksia niissä. Aikaa voisi sitten käyttää enemmän ennestään oudoissa paikoissa, perillä Huippuvuorilla ja uusilla vesillä Norjan pitkällä rannikolla.

Visbystä tähtäsimme suoraan Kööpenhaminaan, mutta Bornholmin tienoilla nousi jopa myrskylukemia hiponut vastatuuli. Purjehtiminen oli raskasta ja todella hidasta isossa vasta-aallokossa. Kun peräsimestä alkoi kuulua outoa kitinää, päätimme lopulta vilkkaalla väylällä laivoja väisteltyämme ja myrskyä päin puskettuamme kääntyä ja lasketella myötätuulessa Bornholmiin nukkumaan yön yli ja tsekkaamaan peräsimen, joka oli ykköshuolenaiheemme. Seuraavaksi päiväksi olisi taas luvassa sopivampaa keliä, joten käytännössä emme edes häviäisi kovin montaa tuntia. Turha siis riskeerata peräsimen kanssa ja kiusata itseään.

Ennusteet totetuivat, ja jatkoimme matkaa Bornholmin Rønnestä seuraavana iltapäivänä leppoisassa ja aurinkoisessa kelissä kohti auringonlaskua ja sen takana häämöttävää Köpistä. Peräsimestä emme onneksi löytäneet mitään huolestuttavaa, joten päättelimme kitinän johtuvan uusista laakereista, jotka eivät olleet vielä täysin asettuneet.

Sateinen Kööpenhamina

Aamun valjetessa näkyviin ilmestyi myös Juutinrauman silta ja muut Köpiksen maamerkit. Lentokoneet laskeutuivat jatkuvana virtana Kastrupin kentälle ylitsemme, kun purjehdimme vilkkaan laivaliikenteen seassa kohti Tuborgin tehtaan kupeessa sijaitsevaa Svanemøllen satamaa.

Satama löytyi, ja sieltä kelluva miehittämätön polttoaineasema, jossa päätimme tankata ennen laituripaikan etsimistä. Tankki saatiinkin lähes täyteen ennen kuin automaatti hotkaisi tukun seteleitä ja kieltäytyi jatkamasta yhteistyötä. Tappio jouduttiin täälläkin nielemään, sillä apua ei saatu vaikka yritimme soitella asemalta löytyneeseen numeroon.

Köpiksen vierailu ei siis alkanut hyvin. Laituripaikka saatiin sentään valtavassa marinassa aika läheltä satamakonttoria, joten ei muuta kuin satamamaksua maksamaan ja suihkuun mutta ärsyttävästi ensin korttiautomaatille suihkumaksukorttia lataamaan. Suomalaisia vierassatamia satamamaksuun sisältyvine suihkuineen ja saunoineen alkoi tulla ikävä. Kun vielä kelikin oli sateinen, julistimme Köpiksen vierailumme seuraavana iltana päättyneeksi ja suuntasimme kohti Tanskan salmia.

Tanskan salmissa

Suunnitelma oli purjehtia salmista läpi ja jatkaa suoraan Kattegatin ja Skagerrakin läpi Norjan rannikolle ja sitä seuraillen jonnekin Stavangerin-Bergenin korkeudelle. Ilmojen haltijat puuttuivat kuitenkin taas peliin. Helsingørin ja Helsinborgin välisestä kapeikosta selvittiin vielä yön pimeydessä mukavassa tuulessa erittäin vilkkaan laivaliikenteen seassa, mutta Kattegatille tultaessa alkoi tuuli yltyä. Eikä aikaakaan kun olimme taas puskemassa 18 m/s vastatuuleen.

Aallokko oli jyrkkää ja meno märkää ja epämukavaa. Matka eteni parin solmun vauhtia. Keikkumisen lisäksi sisällä oloa haittasi pilssiin jostain lorahtanut diesel, jonka yököttävä haju ei houkutellut nukkumaan saati kokkailemaan. Sisällä kajuutassa juolahti jopa mieleen ajatus, mitä hittoa minä täällä ihan vapaaehtoisesti teen. Vuosien varrella näin on aiemmin käynyt vain pari kertaa.

Yritimme nukkua ottaa vuorotellen avotilassa, mutta eihän siitäkään oikein mitään tullut siinä höykytyksessä. Väsymyksen lisäksi nälkä alkoi vaivata, eivätkä keksivarastokaan loputtomiin riittäisi. Oli siis jälleen aika tehdä ratkaisuja.

Vaihtoehtoina oli jatkaa tietämättä kauanko myrsky kestäisi tai ottaa jälleen lusikka kauniiseen käteen ja palata myötäisessä takaisin päin Helsingöriin, jonne pääsisimme noin viidessä tunnissa. Saman matkan taittamiseen toiseen suuntaan olimme käyttäneet koko pitkän yön ja aamupäivän. Oli ollut loputtoman turhauttavaa katsella yöllä yhtä ja samaa Kullenin niemenkärkeä tunnista toiseen veneen vieressä.

Päätös syntyi nopean pohdinnan jälkeen: uusi suunta kohti Helsingöriä, ja – jos löytyy – italialaista ruokaa pöytään illalla.

Perillä uupuneita purjehtijoita odotti perusteellinen haisevan pilssin siivous ja kauttaaltaan märän veneen kuivausurakka. Kantta huuhdelleesta aallokosta vettä oli tunkeutunut tuuletusventtiileistä myös sisätiloihin. Siivouksen jälkeen otettiin tirsat ja suunnattiin kaupungille etsimään italialaista ravintolaa. Helsingör yllätti, sillä se osoittautui mitä sympaattisimmaksi kaupungiksi. Löysimme myös torin laidasta vallan mainion pikku italialaisravintolan.

Taksikuskin suositus

Toisella yrittämällä Kattegatista selvittiin. Muutama ukkospuuska sattui kohdalle, mutta pääosin mentiin mukavassa kelissä. Päätimme vielä poiketa tutustumaan Kööpenhaminalaisen taksikuskin kovasti suosittelemaan Skageniin aivan Tanskan pohjoiskärjessä ennen kuin siirtyisimme Vuonojen maan puolelle.

Skagenia ravintola-aittoineen ja turistilaumoineen voisi luonnehtia tanskalaisten Hangoksi. Satama-altaat oli tungettu aivan täyteen veneitä, jotka satamapoika oli ohjannut tiukassa kurissa ja järjestyksessä oikeaan paikkaan. Meidät sijoitettiin laiturista katsoen neljänteen riviin, ja viereemme tuli vielä yksi saksalaisvene. Mainitsimme heille illalla, että olisimme aamulla lähdössä jatkamaan matkaamme arviolta kahdeksan maissa. No problem, kuului iloisten saksalaisten vastaus.

Itse emme ottaneet kellonaikaa niin kirjaimellisesti, vaan olimme vasta pikkuhiljaa laittelemassa aamukahveja kiehumaan kahdeksalta aamulla, kun satuin vilkaisemaan ikkunasta ulos ja näin saksalaiset pyjamissaan köydet kädessä kannella rivissä valmiina päästämään meidät lähtemään täsmälleen sovittuna ajankohtana. Ei siinä sitten muu auttanut kuin todeta, että tänään nautitaan meriaamiainen. Irrotimme köydet ja päästimme pojat takaisin nukkumaan.

Bergen

Tanskan pohjoiskärki on pitkä merelle kaartuva hiekkakannas, jonka kierrettyämme otimme suunnan viistosti Skagerrakin yli kohti Lindesnesin majakkaa Norjan puolella. Matka alkoi mukavassa sivutuulessa ja näimme reissun ensimmäiset pyöriäiset. Iltaa kohden tuuli kuitenkin vähitellen tyyntyi ja Norjan kesä laskeutui yllemme sumun ja tihkusateen muodossa. Saatuamme Norjan rannikon näkyviin, seurailimme sitä turvallisen etäisyyden päässä pohjoiseen.

Ensimmäinen etappimme Norjassa oli Bergen. Kahden ja puolen vuorokauden purjehduksen jälkeen kurvasimme Marsteinin majakalta sisään jylhien saarten väliin. Kamerat kävivät ylikierroksilla. Maisemat olivat komeita ja vedet saarien välissä syviä. Tuntui oudolta, kun aivan lähellä rantaakin kaiku näytti yli kahta sataa – silloin kun ylipäätään näytti mitään.

Bergen on kuulemma Norjan sateisin paikka, siellä sataa keskimäärin kahtena päivänä kolmesta. Oli miten oli, me vietimme siellä kaksi upeaa aurinkoista kesäpäivää nauttien sympaattisen kaupungin tunnelmasta ja kalatorin tarjonnasta, kuten jättiravuista ja valaasta. Jälkimmäinen ei tietenkään ole kovin eettistä, mutta pitihän sitä omatunto kolkuttaen kokeilla. Saimme myös paikallisilta seiloreilta hyviä vinkkejä ja sääliviä katseita, kun kerroimme jatkavamme kohti pohjoista.

Edessä olisi nimittäin pahamaineinen Stattin niemi. Niemen maineesta kuulimme Bergenissä ensimmäisen kerran ja se oli meille yllätys, ilmeisesti myös suurimmalle osalle suomalaisia. Norjan läntisin kohta tunnetaan vaarallisesta aallokosta, jonka siellä kohtaavat merivirrat saattavat nostattaa. Alueella on uponnut isojakin laivoja, ja paikkaa pidetään niin pahana, että veneitä varten on jo vuosikaudet vakavissaan suunniteltu tunnelin rakentamista vuoren läpi. Ehkä se olisi toteutunut, jos norjalaisten oma mielenkiinto seilata pohjoisille vesille olisi suurempi.

Petollinen niemi on venematkailun pohjoisraja

Sääennusteen lupaillessa ihan kohtuullista keliä suuntasimme illan suussa kohti Pohjanmerta. Seitsemän tunnin ajon jälkeen pääsimme saarten suojasta Pohjanmerelle, joka otti meidät vastaan sekavalla parin metrin mainingilla, vaikka tuulta ei ollut juuri ollenkaan. Vahdit pyörimään ja kohti pohjoista. Stattin päätimme varmuuden vuoksi kiertää turvallisesti kauempaa avomereltä.

Epämukavaa maininkia lukuun ottamatta olosuhteet olivat hyvät ja matka eteni leppoisasti öljynporauslauttojen seassa kunnes VHF:ssä alettiin kuuluttaa myrskyvaroitusta tälle merialueelle. Niihin oli totuttu, mutta tällä kertaa ylimääräistä huolta aiheutti se, että olisimme juuri Stattin kohdalla kelin noustessa. Meillä oli kuitenkin onnea matkassa, koska kovimmillaan 17 m/s puhaltanut tuuli oli etelästä ja yhdensuuntainen virran kanssa, joten noin kolmemetrinen aallokko pysyi siedettävänä ja pääsimme ongelmitta pujahtamaan Stattin kupeesta sisään saariston suojaan.

Ålesundissa shoppailemassa

Päätimme jäädä yöksi läheiselle Sandøyan saarelle, josta löytyi pieni kalastajakylä ja sen tunnelmallinen laituri. Sieltä matka jatkui seuraavana päivänä Ålesundiin mukavasti päivänvalossa.

Tosin kelissä löytyikin sitten kaikkea muuta paitsi pimeää. Tuulta, tyyntä, sadetta, sumua ja ripaus räntääkin saatiin päivän mittaan niskaamme, mutta Ålesund kuitenkin ilmestyi sumun seasta ja toisella yrittämällä osuttiin sisään oikeasta aallonmurtajasta, jonka takaa löytyi laituripaikka vesirajaan rakennettujen talojen reunustamasta kapeasta venesatamasta.

Ålesund tunnetaan arkkitehtuuristaan, joka poikkeaa kaikista muista Norjan kaupungeista. Vallitseva tyylisuunta on jugend. Tämä on seurausta siitä, että kylä paloi käytännössä kokonaan jugendin kukoistusaikaan ja jälleenrakennettiin kertarysäyksellä yhtenäiseen tyyliin. Ihan kiva paikka, ja markkinatkin olivat käynnissä.

Löysimme myös niin hyvin varustetun veneliikkeen että shoppailu tuntui lähtevän vähän lapasesta, kun täydensimme lämpimien purjehdusvarusteiden varastoamme. Jälkeenpäin täytyy kuitenkin todeta, että ihan tarpeellisiksi nämäkin hankinnat osoittautuivat sitten pohjoisempana.

Reiska hyytyi

Ålesundista otettiin suunnaksi noin 200 mailin päässä koilliseen sijaitseva pikkukaupunki Rørvik. Pari päivää avomerellä siis edessä, ja keli vaihteeksi vallan mukava. Tässä vaiheessa tultiin virallisesti Pohjois-Norjaan, minkä huomasi myös yhä viileämmäksi käyvästä ilmastosta.

Matkalla upouusi autopilottimme Reiska sanoi sopimuksensa irti kunnon rutinan säestyksellä. Jos olisi tuullut ja olisimme voineet purjehtia ei Reiskan poistuminen vahvuudesta olisi haitannut suurestikaan, mutta tyynessä koneella ajaessa käsin ohjaaminen on varsin yksitoikkoista puuhaa varsinkin avomerellä, missä ei ole minkäänlaisia kiintopisteitä. Oikean suunnan pitäminen vaatii siis mainingissa ajaessa keskittynyttä kompassin tuijottelua, mikä varsinkin yöllä väsyneenä on suomeksi sanottuna veemäistä hommaa. Kompassin haamukuva kummittelee näkökentässä vielä pitkään ruorivuoron jo vaihduttua.

Rørvikissä alkoi kuumeinen autopilotin varaosien metsästys. Laitteessahan oli tietysti takuu voimassa, mutta osia ei ollut mailla halmeilla. Eikä niiden toimittaminen reittimme varrelle oikein tahtonut onnistua, vaan osat reissasivat omia reittejään milloin missäkin ja me omia reittejämme kunnes tiemme aikanaan kohtasivat Tromssassa. Puheluita soiteltiin sekä Suomen että Norjan maahantuojille, sähköposteja läheteltiin ja vaihtoehtoja puntaroitiin. Joku paikallisen venetarvikeliikkeen huoltomieskin kävi veneellä toteamassa, että rikki on.

Maisemamatkailua

Rørvikistä otimme suunnan kohti Bodøtä. Tässä vaiheessa oli mukavampi siirtyä saaristossa kulkeville sisäreiteille (inner leads) ja tehdä päivämatkoja maisemista nauttien. Ja todella hulppeitahan ne Pohjois-Norjan maisemat ovat. Napapiiri ylitettiin asianmukaisin menoin ja illalla, tai oikeastaan keskiyöllä, päädyimme Seitsemän siskon komean kilometrin korkuisen lumihuippuisen vuoriston juurelle nukkumaan. Näillä korkeuksilla ei kesäöisin pimene, joten maisemien ihailu sujuu ympäri vuorokauden jos vaan sumutilanne sallii.

Aamulla matka jatkui tyypillisen oikuttelevassa kelissä. Pohjanmereltä tulevat rintamat menivät vauhdilla yli ja sää vaihtui muutamassa minuutissa leppoisasta auringonpaisteesta puuskaiseen sateeseen ja sakeaan sumuun ja takaisin. Aika ei siis tule pitkäksi. Bonuksena on kuitenkin tarjolla näyttäviä valaistus- ja sateenkaarispektaakkeleita.

Illalla rantauduimme Støttiin, noin 30 mailia Bodøstä etelään, josta löysimme mukavan nuorenparin mökkirannassaan pitämän pienen vieraslaiturin. Vaihdoimme kuulumiset ja saimme myös maistiaiset heidän mainiosta kala-ateriastaan. Sitten veneeseen nukkumaan tuulen ulvoessa takilassa.

Hetki hygieniaa

Läksimme aikaisin aamulla kohti Bodøtä, jonne saavuttuamme oli aika heittää hyvästit huolella kerätylle likakerrokselle. Kävimme pitkästä aikaa saunassa ja perusteellisella pesulla paikallisessa hotellissa. Sisareni Satu liittyi miehistöön muutamaksi päiväksi, ja suuntasimme kohti Lofootteja.

Seuraavan yön vietimme idyllisessä ja kuvankauniissa Grotøyn pikku vierassatamassa nauttien upeasta, tyynestä ja aurinkoisesta kesäillasta – toki pipot päässä ja pitkät kalsarit jalassa. Kristallinkirkkaan veden alla makoili meritähtiä, ja ympäröivät vuorimaisemat ovat huikeita. Tuntui, että mitä pohjoisemmaksi tulimme, sitä leppoisammaksi säät muuttuivat. Huviveneitä näillä vesillä liikkui todella vähän, joten satamissa ei ollut ruuhkaa.

Seuraavana päivänä matka jatkui edelleen leppoisassa ja ajoittain aurinkoisessa säässä. Kalastusyrityksemme eivät edelleenkään tuottaneet tulosta. Vedimme viehettä perässä ja todennäköisesti liikuimme paikallisten kalojen suorituskykyyn nähden liian vauhdikkaasti.

Lofooteilla poikkesimme katsastamassa kuuluisan Trollfjorden-vuonon, jossa Hurtigruten-laivatkin käyvät tekemässä henkeäsalpaavan tiukan käännöksen kapean vuonon pohjukassa. Ihan hieno paikka, jyrkkiä seinämiä ja lumihuippuisia vuoria. Kamerat pääsivät taas tositoimiin.

Yöksi poikkesimme Engenes-nimiseen kalastajakylään. Saatuamme veneen kiinni laituriin kuulimme hämmästykseksemme suomenkielisen tervehdyksen laiturilla käveleviltä hepuilta. Kävi ilmi, että koko paikka on täynnä pohjanmaalaisia kalastumatkalaisia. Laiturin tuntumaan pysäköity Seinäjoen Tilausajon bussi ei jotenkin istunut vuoristoiseen maisemaan niin voimakas oli mielikuva tasaisen laakeasta Pohjanmaasta. Toisin kuin meillä, kalaa oli kuitenkin tullut hyvin.

Etappi hoidettu

Aamulla läksimme tavanomaisessa tihkusateessa ja pikku myötävirrassa kohti Tromssaa, jonne saavuimme illalla kutakuinkin tunnilleen neljä viikkoa Helsingistä lähdön jälkeen. Näin aikataulu oli hahmoteltukin. Matkalla tuli vastaan yksi varsin voimakas virtapaikka ja sellainenkin harvinaisuus kuin purjevene. Vielä harvinaisemmaksi kohtaamisen teki se, että purren perässä liehui Suomen lippu. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli ”Aurora”, joka oli palaamassa Fennoskandian kierrokseltaan kohti Lauttasaarta ja HSK:ta.

Tromssassa kiinnityimme keskustan vieraslaituriin ja painelimme juhlistamaan matkamme yhden etapin päättymistä kunnon pihveillä. Pohjoisosiltaan veneilyn kannalta lähes autio Norjan rannikko oli seilattu. Nämä vedet, satamat, ihmiset ja maisemat tekivät unohtumattoman vaikutuksen. Tähän rannikkoon rakastuu, vaikka siellä sataa yhtenään ja se on niin usein sumun peitossa.

Seuraavana iltana seuraamme liittyisivät Esa ja Möö, joiden kanssa suunnaksi otetaan Huippuvuoret. Mikan oli alun perin tarkoitus purjehtia vain Tromssaan asti, mutta eihän sitä sitten kuitenkaan siihen voinut jättää, kun kerran tänne asti oli tultu. Päätimme siis, että Mika purjehtii vielä Huippuvuorille Longyearbyeniin asti ja lentää sieltä takaisin Tromssaan, jonne Esan auto saisi jäädä odottelemaan muutamaksi päiväksi kunnes Mika ajaisi sen kotiin. Näin vanha jengi oli taas koossa. Vene olisi tietysti neljälle kaikkine varusteineen ahdas, mutta tiesin, ettei ahtaus tälle porukalle aiheuta stressiä eikä siten ole varsinainen riskitekijä.

Arktisesta pukeutumisesta

Esaa ja Möötä odotellessa kävimme Mikan kanssa noutamassa autopilotin varaosat, jotka maahantuoja oli lopulta saanut lähetettyä erääseen laitakaupungin vene- ja kalastustarvikeliikkeeseen. Samalla päätimme ostaa Helly Hansenin pilkkihaalarit loppumatkan purjehdusasuiksi, olihan edessä Pohjoinen Jäämeri ja luvassa hädin tuskin nollan yläpuolella pysytteleviä lämpötiloja. Ratkaisu osoittautuikin erittäin onnistuneeksi, emmekä palellelleet koko matkalla Tromssasta Longyearbyeniin toisin kuin Esa, jolle Mika sitten myikin haalarinsa kotiin lähtiessään.

Hanskoja ostelimme myös tukun erilaisia kokeiltaviksi. Palelemisen ehkäisyn kannalta oleellinen käsien lämpimänä pitäminen oli osoittautunut kaikkein haasteellisimmaksi, koska hanskat, olivat ne sitten vedenpitäviä tai eivät, kastuivat sateessa nopeasti läpimäriksi eivätkä sitten juurikaan enää lämmittäneet. Kalastajien ja kalastusteollisuuden käyttämät vuorelliset paksut kumipintaiset työrukkaset osoittautuivat käytännössä toimiviksi, kunhan muisti tunkea hanskan suun sadeasun hihan sisäpuolelle, ettei vesi valuisi sitä kautta sisään hanskaan. Todella lämpimät (mutta kömpelöt) olivat suomalaiset kalanpakastamoissa käytettävät hanskat. Suosittelen niitä ehdottomasti, vaikka niiden karhea pinta ei varsinaisesti hellinyt ruorin hirvennahkapäällystä.

Ja kun pukeutumisasioihin päästiin, niin jatketaan vielä muutamilla tyylivinkeillä arktisille purjehduksille. Shortsit tuli jo käsiteltyä, ne voi unohtaa garderobista. Lämmintä ja hajua hylkivää merinovillaista kerrastoa sen sijaan voin lämpimästi suositella pitkän matkan purjehtijoille. Meillä oli samat kerrastot viisi viikkoa päällä käytännöllisesti katsoen koko valveillaoloajan ilman mainittavampia hajuhaittoja.

Kunnon avomerikelpoinen korkealla kauluksella varustettu sadeasu on tietysti itsestäänselvyys. Samoin lämmin päähine. Päässä verisuonet ovat lähellä pintaa samoin kuin nilkoissa ja ranteissa, joten nämä alueet on pidettävä lämpöisinä. Villapipo ja karvareuhka osoittautuivat ihan toimiviksi. Sadeasun alla käytettiin kylmällä säällä vielä vähän paksumpaa villaista väliasua tai nallepukua ja yläpäässä lisäksi Ålesundista hankitut kevyesti topatut välikerrostakit.

Jaloissa Mikalla oli nahkaiset purjehdussaappaat, jotka olivat paitsi mukavat myös yllättävän lämpimät. Muilla oli tavalliset kumisaappaat, joiden sisään tarvittiin kunnon sukat, päälle villasukat ja lämpöpohjalliset. Kumisaappaat ovat ajan myötä aina märät, joten paras vaihtoehto olisi ollut goretex-kalvolla varustetut hengittävät jalkineet ja lämpimät sukat. Vapaavahdin paras ystävä on riittävän tehokkaan lämmityslaitteen ohella hyvä untuvamakuupussi. Uusi Eberspächer lämmitin toimi onneksi koko matkan moitteettomasti. Lämmityksen ohella sen tärkein tehtävä on pitää veneen sisätilat kuivina.

Huippuvuorten byrokratia

Edessä oli noin 580 mailin arktinen purjehdus Tromssasta Huippuvuorille. Mutta sinne ei niin vain purjehditakaan ihan hetken mielijohteesta. Viranomaisilta hankitut luvat pitää olla kunnossa. Ja ennen kuin Sysselmannen, eli paikallinen kuvernöörinvirasto, luvat myöntää täytyy onnistua hankkimaan riittävät vakuutukset mahdollisten pelastustoimien kustannusten kattamiseksi ja muutenkin osoittaa olevansa riittävän kykenevä purjehtija ja aseenkäyttäjä. Meiltä aseet (järeä kivääri ja massiiviluodein varustettu haulikko) löytyivät omasta takaa, joten vuokraukseen ei tarvinnut ryhtyä. Huippuvuorilla nimittäin jääkarhuja (noin 3000 yksilöä) asustaa enemmän kuin ihmisiä. Tästä syystä siellä taajaman ulkopuolella liikkuessa pakolliseen varustukseen kuuluu riittävän tehokas ase, jolla saa nälkäisen tai muuten vaan liian tuttavalliseksi heittäytyvän jääkarhun tarvittaessa pysäytettyä.

Byrokratia oli tiedossa ja siihen oli valmistauduttu. Aluehallintoon olin yhteydessä puoli vuotta ennen lähtöä. Vakuutuksen hankinta Suomesta ei onnistunut, mutta lopulta sellainen järjestyi saksalaisen Yacht-Poolin kautta 480 euron hintaan

Ensivaikutelma

Pientä jännitystä oli asiaankuuluvasti ilmassa, kun tankkasimme veneen ja suuntasimme tuoreiden miehistönjäsenten kanssa kohti arktista ulappaa. Kolmen vuorokauden sääennusteen mukaan odotettavissa oli 8 – 10 m/s tuulta, mutta se yltyi heti. Pari ensimmäistä päivää mentiinkin aika reippaassa sivutuulessa, joka kovimmillaan nousi 14 – 15 m/s tietämille. Sadetta ja sumua oli myös avokätisesti tarjolla, ja aallokko oli paikoitellen sitä luokkaa, että kokilla nousi hiki pintaan kuuman lieden ääressä touhutessa. Osoittautui, että täällä joko tuulee navakasti tai tyyntyy täysin. Kevyttä keskituulta ei ollut tämän jälkeen lainkaan tarjolla. Laivoja saati muita veneitä ei pahemmin näkynyt. Ainoastaan yksi kalastusalus bongattiin koko matkalla.

Karhusaaren korkeudella sitten meininki muuttui kuin taikaiskusta ja meri tasoittui aivan rasvatyyneksi. Aurinko paistoi ajoittain, uteliaita pyöriäisparvia alkoi leikkiä veneen ympärillä vähän väliä ja etäämmällä havaittiin jokunen valaskin. Aivan mielettömän upeaa siis oli, vaikka koneella ajamiseksi loppumatka menikin. Dieseliä meillä oli mukana runsaasti jerrykannuissa, joten sen puoleen ei ongelmaa ollut.

Kirkkaassa kelissä näkyvyys oli loistava. Huippuvuoret ilmestyi horisonttiin jo noin 50 mailin päässä. Se oli huikea näky. Jäätiköiden lähestyminen tuntui myös ilman lämpötilassa, joka kylmeni aivan kuin olisi pakastimen avannut. Loppumatka menikin sitten lumisia vuoria ja jäätiköitä pällistellessä, katsetta niistä ei tahtonut saada irti. Ja mikäpä oli näkyä ihaillessa, kun valoa riitti yötä päivää. Aurinko ei noilla leveysasteilla laske kesällä ollenkaan, ja pari kertaa jouduinkin vahtiin herätessä oikein miettimään ja laskeskelemaan mielessäni, että onko nyt päivä vai yö.

Huippuvuoret teki maagisen vaikutelman, horisontissa kirkkaassa valossa kylpevä massa oli jääkaappi-ilmiöineen sekä uhkaava että haastava, karulla tavalla pelkistetty ja kuitenkin siitä irtosi koko ajan loputtomasti uusia yksityiskohtia. Se oli äärimmäisen kaunis ja houkutteleva mutta kehotti samalla lähestyjää olemaan valpas ja varovainen. Saaret eivät ottaisi vastuuta tulijan kohtalosta, ne vain toteaisivat sen.

Huippuvuorten pääkaupungista Longyearbyenistä puhuttaessa sana kaupunki menee kyllä vahvasti liioittelun puolelle. Vanha kaivoskylä on etupäässä arktisen alueen tutkijoiden ja turistien kansoittama. Palveluita löytyy lentokenttä, pari museota ja muutama kapakka sekä rivi tax-free-myymälöitä ja outdoor-henkisiä vaatekauppoja. On siellä kuitenkin ihan omanlaisensa tunnelma. Kiehtova paikka kaiken kaikkiaan.

Lupaava jäätilanne

Mikan lähdettyä kotimatkalle aloitimme valmistelut Huippuvuorten ympäripurjehdusta varten. Jäätilannetiedot vaikuttivat lupaavilta; kiintojään reuna oli vetäytynyt pohjoiseen ja toisin kuin matkaan lähdettäessä kierron kannalta kriittinen Hinlopenin salmikin näytti olevan auki. Ympäripurjehdus on aiemmin ollut jäätilanteen vuoksi lähes mahdotonta. Tietääkseni vain kaksi suomalaista teräsvenettä on siinä onnistunut, viimeksi Hannu ja Auli Irjala Manta-veneellään vuonna 2012. Bavaria on lujitemuovivene, joka kestää jäiden puristusta paljon huonommin kuin teräsvene, joten jännitystä oli ilmassa.

Edessä olisi noin kolme viikkoa arktista autiutta, joten veneeseen kannettiin ruokaa, juomaa ja polttoainetta sen mukaisesti. Seuraavan kerran täydennystä saataisiin ehkä vasta noin tuhannen mailin päässä Norjassa. Hyvin varustetusta moottorikelkkaliikkeestä ostin vielä kolme lisäpolttoainekanisteria, Icomin käsi-VHF-puhelimen sekä valopistoolin panoksineen. Suomessa siihen tarvitaan aseenkantolupa. EPIRB-hätälähetin tarkistettiin ja Iridium-satelliittipuhelin ladattiin. Aseet ja pelastuspuvut kaivettiin esille. Navionicsin elektroninen kartta ei Huippuvuorilla näyttänyt mitään, karttanäyttö ylsi vain Karhusaarelle asti. Plotteriominaisuus ei siis olisi käytössä, joten paperikartat nostettiin karttapöydälle.

Polttoainetta meillä oli 220 litraa, joten moottorilla maileja voisi kerryttää puolentuhatta ja lämppäriä pitää päällä vain nukkuessa. Juomavettä oli 160 litraa. Veden kulutus kylmissä olosuhteissa on tavallista vähäisempää ja hätätilanteessa juotavaa saisi puroista. Sen kanssa olisi kuitenkin syytä olla tarkkana, sillä luonnonvedestä voi saada ikävän loismadon elimistöönsä ja sairastua myöhemmin vakavastikin.

Pohjoiseen

Köydet irrotettiin pilvisessä säässä sunnuntaina 27.7. klo 6 tavoitteena Ny-Ålesund, joka on maailman pohjoisimpia asuttuja paikkoja ja sijaitsee Kongsfjordenissa. Vajaan vuorokauden purjehduksen jälkeen saavuimme neljän pintaan aamuyöstä perille. Koska aurinko ei laske eikä kellonajalla ole merkitystä, aloitimme illallisen valmistuksen. Valoisuus on tärkeä turvallisuustekijä, sillä jäävuorten väistely pimeässä olisi tolkutonta uhkapeliä.

Ny-Ålesund on kesäisin vilkas arktinen tutkimuskeskus ja mitä erilaisimpia tutkijoita ja tutkittavaa riittää. Eräskin mies kirmasi aitauksessa hanhien perässä ja yritti matkia niiden ääntelyä siihen malliin, että meillä alkoi jo pokka pettää. Toiselta taas kuulimme, että miesmuistiin Huippuvuorilla ei ole satanut niin paljon kuin tänä kesänä. Sen kyllä myöhemmin itsekin huomasimme. Tapasimme myös kaverin, joka testaa NASA:lle avaruusmönkijöiden liikkumista. Maaperä Huippuvuorilla on kuulemma samanlainen kuin Marsissa.

Saimme luvan tankata matkustajalaivojen tankkauspisteestä. Painetta jättiletkussa riitti siihen malliin, että dieseliä lirahti mereenkin. Roiskin totutusti Fairya perään ja tuli väistämättä tunne, että koko arktinen tutkimuskeskus paheksui toimintaani. Lähetimme nopeasti postikortit maailman pohjoisimmasta postikonttorista ja pian olimmekin jo viilettämässä jäälauttojen ohi kohti pohjoista ja Magdalena-vuonoa.

Tarkkana jäävuorten kanssa

Magdalena-vuono on suojainen ja kaunis vuono. Ankkuri laskettiin harvinaisen matalaan, kolmen metrin syvyyteen Trinityhamnaan. Jäiden kanssa on syytä olla tarkkana. Vuonon perällä olevasta jäätiköstä irtoaa isoja lohkareita jäätä mereen kovan jylinän saattelemana. Jäämassat liikkuvat vuonossa tuulen ja vuoroveden mukana ja voivat nopeasti saartaa veneen tai kiilautua ankkurin päälle. Ankkurivahtia on syytä pitää siltä varalta, että tuuli kääntyy tai yltyy. Huomasimme, että ankkuroidessa pohjan pito ei yleensä täällä ollut läheskään paras mahdollinen. Nyt meitä suosi tyyni sää, joten uskalsimme jättää veneen hetkeksi yksin ankkuriin ja patikoimme kaikki kolme aseet selässä parin kilometrin päässä olevalle upealle jäätikölle, jonka vieressä nautimme oluet samalla kun vilkuilimme ympärille jääkarhujen varalta.

Myöhemmin iltapäivällä nostimme ankkurin ja sää kirkastui. Kuinka erilaiselta paikka näyttikään, kun vuonoa ympäröivät yli 800 metriset lumihuippuiset vuoret kuoriutuivat esille pilvien peitosta. Tarkoituksena oli ajaa koneella vajaan parinkymmenen mailin päässä sijaitsevalle vanhalle valaanpyyntiasemalle, mutta kova vuorten yli puhaltava ja sen rinteiden kiihdyttämä pohjoistuuli ei suosinut aikomusta. Päätimme etsiä paremman ankkuripaikan ja päädyimme tuskallisen hitaasti vastatuuleen edeten Spitsbergen saaren luoteiskärjessä sijaitsevaan kohtuullisen suojaisaan Sallyhamnaan. Ankkuri saatiin viimein pitämään ja se tarkoitti pientä snapsia kannella. Ankkuri- ja syvyyshälytykset aktivoitiin ja sitten huilimaan. Tuulen ulina takilassa tuuditti vain puolittaiseen uneen, sillä olin edelleen huolissani ankkurin pitävyydestä.

Jääkarhu

Heräilimme iltapäivällä ja tuuli jatkui kovana. Lähdimme Möön kanssa maihin kumiveneellä ja Esa jäi ankkurivahtiin. Rannassa tapasimme kaksi paikallista viranomaista eli sysselmannia, jotka valmistelivat lähtöä takaisin Manner-Norjaan. Toinen oli ammatiltaan poliisi ja toinen biologi. He olivat olleet Huippuvuorilla jo kaksi kuukautta. Olimme juuri tutustumassa heidän pieneen vartiotupaansa, kun näimme ikkunasta hätkähdyttävän näyn. Tihkusateessa tallusteli jääkarhu. Se oli iso, yli 500 kiloinen uroskarhu, joka oli juuri noussut merestä ja eteni vaivattomasti rantakivikossa vain 100 metrin päässä meistä. Kiipesimme Möön kanssa hökkelin katolle ja kaivoimme kamerat esille. Olimme turvassa mutta pian tajusimme, että jääkarhu oli menossa kohti kumivenettämme. Se kuitenkin meni vain vierestä ohi ja jatkoi eteenpäin. Taisi olla jotain muuta mielessä. Se selvisi nopeasti, kun näimme kauempana toisen jääkarhun, naaraan.

Seurasimme isoa urosta pitkään ja ihmettelimme sen kykyä kiivetä sulavasti kivikkoista ja jyrkkää vuoren rinnettä. Noin 500 metrin päässä jääkarhu teki täyskäännöksen ja lähti tulemaan taas meitä kohti, mutta jatkoi tälläkin kertaa matkaansa ohitsemme, nyt kohti pohjoista.

Odottelimme tunnin verran, ja kun karhua ei enää näkynyt uskaltauduimme liikkeelle. Sysselmannit ehdottivat, että kävelisimme lähellä olevaan tutkimuskylään ja sehän sopi meille. Jääkarhuja ei enää näkynyt. Valopistooli ja aseet olivat kuitenkin valmiina ja olimme selvästi normaalia valppaampina ympäristön suhteen.

Puolen tunnin kävelymatkan päässä pohjoisesta löytyi geologisia tutkimuksia tekevä venäläinen telttakylä. Meidät otettiin vieraanvaraisesti vastaan. Alue oli varmistettu jääkarhujen varalta hälytyslangoilla, jotka olivat kiinni varoituspanoksissa ja meidät ohjattiin oikeasta väliköstä sisään. Tutkijoiden pukeutuminen herätti huomiota. Yhdellä oli päällään farkut ja jaloissa tohvelit. Oli myös saunateltta, jossa oli isosta kattilasta tehty kiuas. He olivat vieraanvaraista porukkaa ja kohta olimmekin teltassa nauttimassa paikallisia herkkuja: lettuja ja teetä. Väkevämpääkin olisi ollut tarjolla mutta kieltäydyimme kohteliaasti, sillä kyseessä olisi ollut heidän viimeinen pullonsa.

Kumiveneen kohtalo

VHF-puhelin oli taskussani mennyt väärälle kanavalle ja soitin Esalle tarkistaakseni oliko rannassa kaikki OK. Ei ollut! Esa oli yrittänyt ottaa yhteyttä ainakin 20 kertaa.

”Tulkaa äkkiä tänne! Jääkarhu on kumiveneen kimpussa!” kuului puhelimesta. Teekutsut loppuivat osaltamme siihen ja lähdimme pinkomaan kohti rantaa siihen malliin, että hyvä kun ei hälytyslankoihin sotkeuduttu. Sateen liukastamassa kivikkoisessa maastossa oli vaikea pysyä pystyssä.

Esa oli yrittänyt ajaa jääkarhun pois kumiveneen kimpusta ampumalla haulikolla laukauksen ilmaan. Sillä ei ollut merkittävää vaikutusta, koska vene oli liian kaukana rannasta. Kun viimein pääsimme rantaan makasi kumivene tyhjänä rantahietikolla, mutta jääkarhu oli onneksi poissa. Hetki siinä ihmeteltiin ja huomattiin, että jääkarhu oli rikkonut vartiotuvastakin sivuoven ja repinyt kaikki ulkona olleet roskapussit hajalle. Sysselmannit tarjosivat meille kyydin veneelle ja kutsuivat samalla meidät viettämään iltaa vartiotupaansa. Otimme kutsun kiitollisina vastaan. Illallinen sisälsi tölkkilihapullia ja pussimuhennosta.

Parasta antia oli kuitenkin heiltä saamamme paikallistieto etenkin jääkarhuista. Kuulimme heiltä myös lähes uskomattomia tarinoita Huippuvuorilta.

Ase jääkarhujen varalta on hyödytön ellei sitä osaa käyttää. Hiukankin hätääntynyt ensikertalainen aseenkäyttäjä on jääkarhun kohdatessaan varmasti vaikeuksissa. Jääkarhu liikkuu hankalassa maastossa helposti ja nopeasti, viisi kertaa nopeammin kuin ihminen. Karkuun sitä ei vuorenvarmasti pääse. Jos jääkarhu lähestyy alle sadan metrin päähän, kannattaa ampua valopistoolipanos sen eteen. Ohi ja taakse osuva panos ei otusta juuri hetkauta. Kun karhu on n. 50 metrin päässä ja tulee edelleen kohti, on aikaa viisi sekuntia ja siinä ajassa ennättää ampua kaksi kertaa, jos asetta osaa käyttää rutiinilla. Ellei aseenkäyttö ole hallussa, käy todella huonosti. Tästä isäntämme kertoivat tuoreita esimerkkejä.

Jääkarhuja ei saa ampua, ellei tilanne ole oikeasti vaarallinen. Yli sadan metrin päähän ammutun jääkarhun takia voi joutua oikeuteen tai saada isot sakot.

Tähtihetki

Seuraavana päivänä paikkasimme kumiveneen ja läksimme kohti itää. Sää oli iltapäiväksi tyyntynyt ja sade loppunut. Olimme Spitsbergen- saaren pohjoispuolella kiertämässä Huippuvuorten pääsaaren ympäri. Jos jatkaisimme ylös pohjoiseen niin vuorokauden kuluttua vastaan tulisi pohjoisnapakalotin peittävä kiintojää. Kuinka kaukana jääpeite on muutaman vuosikymmenen kuluttua? Se jää nähtäväksi. Laitoimme vahdit pyörimään ja muutaman plusasteen lämpötilassa ajoimme koneella viiden solmun vauhtia kohti Mushamnaa, jonne matkaa oli noin 12 tuntia.

Oli peilityyni, kun saavuimme pyöreään ja syvään ankkurilahteen, jonne meidät johdatti usean kilometrin pituinen matala kannas. Sumu roikkui maston yläpuolella ja peitti näkyvyyden ympäröivään maailmaan. Ankkuri kiinnittyi hyvin 25 metrin syvyyteen. Oli täysin hiljaista ja tunnelma epätodellinen. Olimme todellakin asutun maailman äärirajalla. Tuntui, että olisi voinut kavereiden kanssa istua kannella loputtomiin ja hämmästellä maailman ihmeellisyyttä. Eräänä päivänä sitä saa mieleensä, että purjehtii Huippuvuorille ja seuraavaksi havahtuu, että on siellä. Väliin mahtuu 10 kuukautta, jonka aikana luovuin unelmatyöstäni elokuva-alalla, valmistelimme kuukausia matkaa sekä lopulta purjehdimme kuusi viikkoa tähän pisteeseen.

Kaikkein hienointa oli kuitenkin todeta, että kyllä kannatti. Yksin tämä hetki kuittasi kevyesti kaikki matkan eteen tehdyt uhraukset.

Seuraavana päivänä aurinko paistoi ensimmäistä kertaa pilvettömältä taivaalta, mutta uskomaton, väkevästi taianomainen maisema ympärillämme häikäisi paljon enemmän. Lahti oli niin suojainen, että pääsimme kaikki yhdessä maihin. Paikattu kumivenekin näytti pitävän. Pienen kävelyretken päätteeksi teimme ajopuusta nuotion ja grillasimme ainoat mukana olleet tuorelihapihvit rannalla. Kyytipoikana venäläistä vodkaa ja ranskalaista viiniä. Jatkuva jääkarhuvaara tai sitten vodka, sai pohtimaan, että täällä arktisessa erämaassa luonnon valtasuhteet menevät toisin kuin kotona. Täällä olemme vain saalista, emme mitään muuta. Aurinko nosti lämpötilan lähes kymmeneen asteeseen ja olo oli kuninkaallinen.

Kinnvika, 80 astetta pohjoista leveyttä

Illalla olimme taas menossa. Edessä olisi vielä yli puolet matkasta ja lähestyimme vesiä, jotka normaalisti olisivat jäässä. Yöllä ylitimme 80-leveysasteen ja näimme muutaman kaskelotin uivan kaukana edessäpäin. Tuuli yltyi Spitsbergen-saaren pohjoisimmassa pisteessä Verlegenhukenissa ja oli suoraan vastainen. Olimme saapumassa Hinlopen-salmeen ja halusimme varmuuden vuoksi päästä pian salmen toiselle puolelle, joten jatkoimme koneella mikä meni aikamoiseksi ryskyttämiseksi lokin näyttäessä 2-3 solmua. Ei taaskaan mitään leppoisaa keskituulta. Muutama meressä köllöttelevä mursu ihmetteli kuoppaista menoamme. Vasta aamulla saavuimme toiselle puolelle Kinnvikaan ja ankkuroimme avonaiseen satamalahteen, jossa oli kaksi isoa norjalaista teräsvenettä.

Möötä vaivasi pari päivää sitten alkanut hammassärky, joka äityi sen verran pahaksi, että lääkevaraston antibiootit ja särkylääkkeet otettiin käyttöön. Ne väsyttivät ja aiheuttivat huonoa oloa, mutta tinkimättömästi hän hoiti kaikki hommansa. Apua ei täällä ole saatavilla, joten piti vain toivoa, että lääkkeet auttaisivat. Onneksi lääkevarastomme oli runsas.

Kinnvika sijaitsee Koillismaalla (Nordaustlandet) Murchisonfjordenissa. Suomi, Ruotsi ja Sveitsi rakensivat yhdessä tutkimusaseman sinne vajaa 60 vuotta sitten. Koillismaa on asumaton ja 90 prosenttisesti jään peittämä. Sää on täällä huomattavan kylmä, sillä Pohjois-Atlantin merivirran lämmittävä vaikutus ei ulotu näin pitkälle itään.

Maissa tapasimme norjalaisen 50 tonnia painavan melkein 60 jalkaisen teräsveneen Polar Sectorin miehistön. He varoittelivat lähistöllä liikkuvasta jääkarhusta ja sanoivat, että saisimme heiltä polttoainetta. Heillä sitä kuulemma riitti. Tämä oli suoranainen onnenpotku ja haimme heiltä myöhemmin kaksi kanisteria eli 40 litraa dieseliä. Hinta oli kohtuullinen. Heiltä saimme myös säätietoja ja ennusteet.

Tutustuimme tarkemmin vanhaan tutkimusasemaan, eikä ollut yllätys, että sieltä löytyi sauna. Emme tohtineet sitä käyttää, mutta myöhemmin selvisi, että kyllä siellä olisi voinut löylyt heittää. Toisaalta harmitti, mutta hyvään likakerrokseen oli jo ennättänyt tottua. Sijaintimme oli edelleen 80-leveysasteen pohjoispuolella, mikä tarkoitti sitä, että oli pulahdettava mereen. Myös särkyjen vaivaama Möö hyppäsi perässä. Ilmeisesti jäisen meriveden euforinen jälkitunnelma siivitti meidät istumaan Möön kanssa kannella lämpimässä auringonpaisteessa aina varhaisille aamutunneille asti. Sallimme itsellemme hiukan nostalgiaa ja kuuntelimme kännykästä suomimusiikkia ja juttelimme elämästä. Olimme onnellisia. Ja olimme onnekkaita siksi, että olimme päässeet näin pitkälle ilman suurempia haavereita. Seuraavaksi keula kääntyisi kohti etelää, ensimmäisen kerran viiteen viikkoon.

Hinlopen ja jäävuoret

Heräsin klo 11 ja nostimme Esan kanssa ankkurin. Möö jatkoi uniaan. Ajoimme Hinlopen-salmeen ja näimme jättimäisen jäävuoren. Se oli arviolta kymmenen Sanomatalon kokoinen ja ajelehti virran mukana hitaasti pohjoiseen. Salmessa ei näkynyt merijäätä, mutta jäätiköiltä murtuneita jäälauttoja tuli vastaan tuon tuosta. Mitä isompi kimpale, sen helpompi havaita. Pahimpia olivat vedenrajassa olevat pienet, jääkaapin kokoiset jääpalat, joita oli vaikea nähdä aaltojen seasta. Silmät kovina tuijotimme keskittyneesti eteenpäin, pieneenkin jäävuoreen törmäämistä piti kaikin keinoin välttää.

Tarkoituksena oli purjehtia nopeasti jäätiköiden ympäröimän salmen läpi. Näillä seuduilla sää voi muuttua hetkessä huonoksi ja suojapaikkoja on vähän. Olimme kaukana kaikesta ja joka asiassa piti olla äärimmäisen tarkkana. Apu olisi vaikeasti saatavilla ja sen saaminen kestäisi kauan.

Suuntasimme kohti pahamaineista Spitsbergenin ja Barentsøyan välistä Heleysund-nimistä kapeikkoa. Sen kautta pääsee ulos Hinlopen-salmesta ja kohti Spitsbergenin eteläosaa. Saimme purjeet nostettua ja luovimme kohtalaisen mukavasti 8-10 m/s tuulessa. Nousukulmamme ei kuitenkaan riittänyt ja valuimme väärään suuntaan. Sumu pahensi tilannetta ja vastaan ajelehti yhä enemmän jäälauttoja.

Päätimme etsiä ankkuripaikan, jossa voisimme odottaa tilanteen paranemista. Se löytyikin, mutta sijaitsi alueella, missä kartassa luki ”unsurveyed area”. Se tarkoittaa, että vesialuetta ei ole luodattu eli edestä voi löytyä mitä tahansa. Kuulimme aiemmin Polar Sectorin kipparilta, että he olivat muutama päivä aiemmin ajaneet vastaavalla alueella seitsemää solmua kivelle, sillä seurauksella, että heidän lähes 60-jalkainen aluksensa kaatui kyljelleen. Tämä mielessä etenimme varovasti katse tiukasti kaikuluotaimen näytöllä. Tilanne helpottui, kun aamulla klo 7 ankkuri tarttui kiinni 15 metrin syvyyteen Wilhelmøya saaren itäpuolella olevaan Binnebuktaan. Vuorenrinne kiihdytti tuulta koviksi puuskiksi mutta ankkuri piti. Iso ankkuri ja pieni vene on loistava yhdistelmä. Radio Rock soitti Iridium-satelliittipuhelimeeni ja höyryävä rommitoti kädessä sopersin kuulumisia jäävuorten keskeltä Suomeen.

Heleysundin vaaralliset virtaukset

Heleysundin salmeen oli matkaa noin 30 mailia, joten nostimme iltakymmeneltä ankkurin. Saaren kupeessa tuuli edelleen reippaasti, mutta kun pääsimme ulos niin tuuli tyyntyi. Jyrkkä vuori voimistaa vallitsevaa tuulta suojan puolella uskomattoman paljon. Ei siis kannata mennä tuulta pakoon korkean saaren taakse. Taktiikka on täysin toisenlainen kuin kotivesillä.

Edessä alkoi näkyä taas jäätä ja sitä oli joka paikassa. Ajoimme koneella parin solmun vauhdilla koko ajan väistellen erikokoisia jääkimpaleita. Yksi meistä oli koko ajan keulassa tähystämässä. Parin tunnin kuluttua olimme kuitenkin päässeet jääalueen läpi - ilman osumia.

Lähestyimme Heleysundia, josta varoitetaan opaskirjoissa. Kapeassa salmessa virta voi nousta jopa kahdeksaan solmuun ja salmen eteläpäässä on yleensä jäätä. Ongelmia syntyy, kun epäonninen alus joutuu etelään vievän virran viemäksi ja iskeytyy jäihin. Pakoonkaan emme tuossa virrassa pääsisi, siihen ei nopeutemme riittäisi. Salmeen ajo jännitti, varsinkin kun luotettavien virtatietojen selvittäminen oli todella hankalaa. Jäätä ei pitänyt nyt kuitenkaan olla, mikä kevensi tilannetta.

Virran vaikutus tuntui heti, kun saavuimme salmeen ja vedessä näkyi isoja pyörteitä. Veneen keula vaappui puolelta toiselle. Onneksi virta oli vastainen, noin 3-4 solmua, joten tilanne pysyi hallinnassa ja vene helposti ohjattavissa. Huokaisimme helpotuksesta. Ajoimme salmen pohjoispuolella sijaitsevaan erittäin kapeaan ja suojaiseen lahteen, jossa oli kaksi norjalaista teräsvenettä ankkurissa. Toinen oli tuttu Polar Sector ja toinen 43-jalkainen teräsvene Alaska. Kiinnityimme Polar Sectorin kylkeen ja tarjosimme kaikille oluet. Kello oli viisi aamulla ja aamunvietto jatkui hauskojen norjalaisten kanssa. Nälkiintyneen näköinen jääkarhu oli kuulemma bongattu lähistöltä ja paikka oli täynnä Huippuvuorten peuran luita.

Norjalaisten kanssa etelään

Iltapäivällä olimme taas menossa ja laskettelimme hyvässä myötävirrassa purjeilla kohti Barentsøyan eteläkärkeä. Ennen lähtöä Esa nosti perämoottorin peräkaiteeseen ja selkä venähti, sillä seurauksella, että seuraavat päivät hänen oli pakko viettää punkassa. Hoidimme Möön kanssa vahdit, jotta Esa pääsi parantelemaan selkäänsä, sillä jo veneen vessaan pääseminen oli hänelle todellinen tuskien taival.

Meillä oli nyt polttoainetta riittävästi, sillä ostimme norjalaisilta sitä vielä kaksi kanisteria lisää. Pystyisimme jatkamaan matkaa Huippuvuorilta suoraan Tromssaan. Alunperin olimme valmistautuneet siihen, että purjehtisimme Spitsbergen-saaren eteläkärjen ympäri ja takaisin ylös Longyearbyeniin tankkaamaan, jos polttoainetilanne olisi niin vaatinut. Siinä olisi mennyt noin neljä vuorokautta. Vettä ja ruokaa meillä oli jäljellä reilusti, joten päätimme, että Longyearbyenin sijaan käymme vielä parissa uudessa paikassa ja aloitamme vasta sitten paluupurjehduksen Karhusaaren kautta mantereelle.

Keskiyön jälkeen saavuimme Barentsøyan eteläosassa sijaitsevaan Anderssonbuktaan, joka on idän ja pohjoisen puoleisilla tuulilla suojainen ankkuripaikka. Takana oli hyvä purjehduspäivä. Tuuli tyyntyi loppuvaiheessa ja ankkuri laskettiin lähes peilityyneen lahteen noin kuuden metrin syvyyteen. Polttoainetilanteesta riemastuneena loihdimme parasta pöytään eli tuttua tonnikalapastaa. Kokkivuoroon oli tunkua, sillä oikeus ylimääräiseen viinilasilliseen oli edelleen houkutteleva.

Iltapäivällä tuuli yltyi ja puhalsi saaren takaa idän suunnalta. Se oli meille hyvä, sillä aallokko pysyi pienenä. Aloimme valmistautua henkisesti Barentsinmeren ylitykseen, mutta sitä ennen piipahtaisimme kuitenkin vielä 50 mailin päässä Edgeøya saarella sijaitsevassa Russebuktassa. Samaan suuntaan olivat menossa myös Polar Sector ja Alaska, mutta suunnitelmat muuttuivat. Polar Sector oli saanut jostain tiedon, että tällä tuulella Russebuktaa parempi ankkuripaikka sijaitsisi hieman etelämpänä ja he menisivät sinne. Ongelmana oli, että meillä oli vain yleiskartta ja siinä paikka tuskin näkyi. Polar Sector ehdotti, että he ohjaisivat meidät sisään, kun tulisimme lähemmäksi. Harkitsin asiaa hetken ja sovimme VHF-puhelimessa, että näin tehtäisiin.

Kaikki meni hyvin ja perille päästiin aamulla viiden aikaan. Ankkuripaikka oli hyvin pieni. Jos ankkuri pettäisi, olisimme hetkessä rantakivikossa. Ankkuroimme Polar Sectorin viereen. Alaska oli myös paikalla. Saimme kutsun Polar Sectoriin katsomaan viimeisimmät sääennusteet Barentsinmerelle. Neljän vuorokauden ennuste lupaili hyvää. Luvassa oli maksimissaan 12 m/s tuulta aluksi pohjoisesta ja myöhemmin se kääntyisi lännen puolelle. Päätimme lähteä mahdollisimman pian liikkeelle, jotta pysyisimme suotuisassa sääikkunassa. Alaskan kippari tuli vielä käymään veneessämme ja antoi meille pari kiloa tummanpunaista hylkeenlihaa. Olivat ampuneet sen pari päivää aikaisemmin ja siitä riitti jaettavaksi. Olimme riemuissamme, tuoretta lihaa pitkästä aikaa.

Leppoisa ylitys

Teimme tarvittavat valmistelut ylitystä varten, täytimme polttoainetankin (40 l.), tyhjensimme kumiveneen ja nostimme sen säilytystilaan, kaikki tavarat kiinnitettiin omille paikoilleen. Parin tunnin kuluttua jätimme ankkuripaikan ja otimme kurssin kohti Norjaa. Edessä olisi noin 500 mailin purjehdus Barentsinmeren yli. Toivoin mielessäni tuulen pysyvän myötäisenä ja että säästyisimme kovilta keleiltä.

Viimeinen vilkaisu taakse jääviin saariin jätti haikean mielen. Olimme kiertäneet onnekkaasti Huippuvuoret, aikaa siihen kului kaksi viikkoa. Unelmani oli toteutunut.

Paluupurjehdus Norjaan sujui hienosti ja poikkesimme pikaisesti Karhusaaren eteläosan Sørhamnissa kypsentämässä ja syömässä lahjaksi saamamme hylkeenlihan. Viivyimme vain muutaman tunnin ja jatkoimme saman tien matkaa koska sääikkuna näytti edelleen hyvältä. Esan selkäkin oli paremmassa kunnossa ja hän hoiti taas jokaisen vahtivuoronsa. Perille Tromssaan kiinnityimme turvallisesti tiistaina 13. elokuuta klo 11. Barentsin meren ylitykseen meni neljä vuorokautta.

Huippuvuoret for ever

Matkaa tähän pisteeseen kertyi 3500 mailia ja aikaa kului kaksi kuukautta. Huippuvuoret näytti meille parhaat kasvonsa ja olimme onnekkaita jäiden ja säiden suhteen, vaikka kesä oli kuulemma sateisin miesmuistiin. Matka oli täynnä jännittäviä ja ikimuistoisia hetkiä. Näimme ja koimme Huippuvuorten pelkistetyn karun, mutta väkevällä tavalla uhkaavan kauniin ja armottoman luonnon ja henkeäsalpaavat jäätiköt. Saimme kokea jääkarhun vaarallisuuden, väistelimme jäävuoria ja söimme tuoretta hylkeen lihaa. Ja tämä oli vasta Huippuvuorten lempeä kesä. Huippuvuorilla maailma on toisenlainen: maaginen, kaunis, paljas, oikukas, äkkipikainen, haastava, houkutteleva ja uhkaava. Etukäteen sitä ei voinut kuvitella eikä se tietenkään katoa mielestä milloinkaan, se olisi täysin mahdotonta.

Jätimme veneen syksyksi ja talveksi Bodøhön ammattitaitoisten norjalaisten hyvään huomaan. Takaisin kotivesille se purjehdittiin seuraavana suvena.

Terveisin,
Kari “Ruffe" Nurmi
Valtameri- ja seikkailijapurjehtija

Esa, Ruffe ja Möö Kinnvikassa, 80 astetta pohjoista leveyttä.